Näköalaton sukupolvi syntyy välinpitämättömyydestä

Maailmanlaajuinen nuorisotyöttömyys on nousussa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Näin todetaan Kansainvälisen työjärjestön (ILO) juuri julkaistussa raportissa. Myös työssäkäyvien nuorten köyhyys lisääntyy. Ongelma koskee erityisesti hauraita ja kehittyviä valtioita. Kehittyneissä maissa tilanne on vakaampi, mutta ei ongelmaton. Kokonaisuudessaan nuorten kasvava työttömyys ei ole vain surullista, vaan myös vaarallista.

Kun osattomuus ja köyhyys kasvavat, kasvaa myös niiden ihmisten määrä, joilla ei ole lopulta mitään menetettävää. Näin kylvetään maaperää myös turhautumiselle, levottomuuksille, vihalle ja konflikteille. Olen sanonut ja kirjoittanut tämän niin monta kertaa, että tuntuu tyhmältä. Kaikki tietävät tämän ja sen loputon toistaminen tuntuu älyttömältä. Silti sitä on tehtävä.

ILO:n selvityksen mukaan työttömien nuorten määrä nousee globaalilla tasolla puolella miljoonalla ja on kokonaisuudessaan noin 71 miljoonaa henkilöä tänä vuonna. Kansainvälisen yhteisön sinänsä kunnioitettavat globaalit tavoitteet köyhyyden poistamiseksi vuoteen 2030 mennessä karkaavat tällä menolla hyvin kauas.

Nuorten työttömyys ja köyhyys jakautuvat epätasaisesti paitsi maantieteellisesti, myös sukupuolten välillä. Suurin köyhyysriski on hauraassa tai kehittyvässä maassa asuvalla nuorella naisella.

Elämme siis maailmassa, jossa nuorilla ihmisillä on suurin köyhyysriski. Siis niillä ihmisillä, joiden pitäisi paitsi elää nykyisten ongelmien ja riskien (ilmastonmuutos, taloudellinen epävakaus, konfliktit, globaali pakolaisuus) kanssa, myös osallistua niiden hallintaan ja ratkaisemiseen. Epäreilua ja suututtavaa. Sukupolvien välinen tasa-arvo kaikuu vain kabineiteissa ja rahisee raporteissa.

Nuorten työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus kasvattavat myös pakolaisuutta. ILO:n raportin mukaan työttömyyden ja köyhyyden kasvu ovat avainsyitä, miksi nuori ihminen päättää lähteä omasta maastaan etsimään parempia elinmahdollisuuksia.

Euroopan valtioissa puhutaan maahanmuuton ja pakolaisuuden yhteydessä paljon vetovoimatekijöistä. Paljon tärkeämpää ja oleellisempaa olisi puhua globaaleista työntötekijöistä, jotka ajavat ihmiset pois kodeistaan ja kotimaistaan, kun tulevaisuus ei tarjoa juuri minkäänlaisia vaihtoehtoja mielekkäälle elämälle. Meillä kaikilla on vain tämä ainoa elämä.

Yksi oleellinen tekijä työllistymiselle on koulutusmahdollisuudet, niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin valtioissa. Tällä hetkellä on yhä enemmän nuoria, jotka jäävät sekä työelämän että koulutuksen ulkopuolelle. Sanomattakin on selvää, että tällaisen nuoren syrjäytymisriski on valtava. Syrjäytynyt elämä tulee myös konkreettisesti kalliiksi - paitsi inhimillisesti, myös kansantaloudellisesti. Tämä on suuri ongelma myös kehittyneissä maissa, sillä huolimatta verrattain hyvistä koulutusmahdollisuuksista työelämä voi silti jäädä nuoren ulottumattomiin. Myös hyvin koulutetut nuoret ihmiset saattavat lähettää jopa satoja työhakemuksia, eivätkä silti pääse edes työhaastatteluun.

Yhdistyneet kansakunnat on asettanut paljon kunnianhimoisia tavoitteita globaalin köyhyyden poistamiseksi. Lapset ja nuoret pitäisi nostaa nyt etualalle. ILO:n raportissa todetaan, että nuorten työllisyyden ja tulokehityksen parantaminen sekä oikeanlainen sosiaalipolitiikka ovat elintärkeitä kestävien yhteiskuntien rakentamiseksi.

Kehitysyhteistyömäärärahoja ei pidä leikata, vaan kasvattaa ja kohdentaa oikein. Esimerkiksi kehitysmaiden veronkantokapasiteetin tukeminen ja koulutussektorin petraaminen auttavat näiden maiden nuoria erittäin konkreettisella tavalla.

Pystymme kyllä parempaan, kyynisyys ja toimettomuus eivät ole ratkaisuja. Että tällaisia terveisiä neukkareihin ja huippukokouksiin täältä Lontoosta!

Brexit-äänestys laukaisi ikiaikaisen ansan

Aloitin tämän blogin muutama vuosi sitten Oxfordissa. Opiskelin siellä vuoden kansainvälistä politiikkaa vierailevana jatko-opiskelijana. Sen jälkeen palasin hetkeksi Suomeen, mutta nyt olen taas saarella EU-maahanmuuttajana. Työskentelen Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkönä.

Kirjoitin aikoinaan Oxfordissa muun muassa brittiläisen yhteiskunnan elitismistä, jota oli Oxfordissa aika vaikeaa olla huomaamatta. En olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että kuilu eliitin ja kansan välillä voisi johtaa näin lyhyessä ajassa tällaiseen sotkuun, mitä nyt Brexit-äänestyksen jälkeen saamme seurata. 

Brexit-kaaoksen kolme isoa Tory-nimeä on juurikin maineikkaan Oxfordin ylipiston kasvatteja: David Cameron, Boris Johnson ja Michael Gove. Sosiaalisessa mediassa on irvailtu, että maata on johdettu samoilla metodeilla kuin opiskelijapolitiikkaa. Se on tosin tässä tilanteessa loukkaavaa vain opiskelijapolitiikan toimijoita kohtaan.

Koulutustausta vaikuttaa Britanniassa aivan suhteettomasti siihen, kuka pääsee päättämään maan asioista. Enkä nyt tarkoita sitä, onko käynyt yliopiston vai ei, vaan sitä, minkä yliopiston on käynyt. Suomalaista Lepikon torppa –mallia ei tässä yhteiskunnassa kauheasti sovelleta. 

Kirjailija ja psykoterapeutti Nick Duffel kirjoitti The Guardianissa kiinnostavasti siitä, millainen vaikutus päättäjien koulutustaustalla on siihen, miten maa makaa. Hän argumentoi, että eliitin tapa lähettää lapsensa hyvin nuorina yksityisiin sisäoppilaitoksiin tuottaa maalle huonoja johtajia. Duffelin mukaan etuoikeutettujen lasten hylkäämiskokemus on henkisesti niin rankka, että se saa heidät ottamaan epätervettä etäisyyttä tunteisiinsa ja rakentamaan persoonansa ympärille suojakuoren, joka rajoittaa heidän elämäänsä myös myöhemmällä iällä. Tämä kaikki heijastuu sitten myös politiikkaan.

Duffelin teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia. Totuus kuitenkin on, että kansalaisilla ei ole aikaa, varaa eikä luultavasti haluakaan miettiä johtajiensa yksilöpsykologiaa. He haluavat töitä, leivän pöytään, vuokrat maksettua, nopean pääsyn terveydenhuollon palveluihin ja hyvät koulut lapsilleen. Nämä kaikki ovat aiheita, joilla Leave-kampanja pelasi.

Kansalliseen terveydenhuoltojärjestelmään luvattiin kaataa rahaa, kunhan vain äänesti ei Euroopan unionille. Palvelujärjestelmää tukkivien maahanmuuttajien tulon piti ehtyä, kunhan äänesti ei EU:lle. Rajavalvonnan luvattiin paranevan, kunhan sanottiin ei EU:lle. Kaiken piti olla paremmin, kunhan hylättiin EU. 

Kansakunnan Brexit-krapula alkoi äänestystä seuraavana päivänä. Hiljalleen myös Leave-kampanjan lupaukset osoittautuivat katteettomiksi kupongeiksi. Moni on katunut sosiaalisessa mediassa näyttävästi ei-ääntään. 

Leave-kampanjan yksi slogan rummutti, että Britannian täytyy ottaa kontrolli takaisin. No, nyt Ranskan presidenttiehdokas Alain Juppé on jo tarjonnut sitä toteamalla, että Calaisissa oleva rajatarkastuspiste joutaa takaisin Doveriin. Tästäkin Remain-kampanja puhui etukäteen jo kampanjavaiheessa, mutta se tyrmättiin pelonlietsonnaksi. Se taas johtui siitä, että myös Remain-kampanja sortui välillä vellomaan enemmän Brexitin negatiivisissa seurauksissa kuin sen manifestoimisessa, mitä positiivisia vaikutuksia EU-jäsenyys on maalle ja sen kansalaisille tuonut. 

Mutta voiko Brexitistä syyttää vain valjua kampanjaa? Ei.

John Harris summasi hyvin The Guardianin artikkelissa, mistä kansanäänestyksen jakautumisessa pohjimmiltaan oli kyse: pettyneen kansan ja itseriittoisen, omassa Westminster-todellisuudessaan elävän eliitin kahtiajaosta. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock, että tasa-arvokuilun havaitsee. Näyttää kuitenkin olevan ylivoimaisen vaikeaa löytää poliittisesta eliitistä sellainen Sherlock, joka osaisi vetää tilanteesta poliittisia johtopäätöksiä ja yrittää toimeenpanna isompaa rakenteellista muutosta. Aloittaa voisi vaikka koulutusjärjestelmän reformoimisesta. Suurin haaste on yksilön koko elämään ja kaikkiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin vaikuttavan luokkayhteiskunnan purkaminen.

Surullisinta tämänhetkisessä tilanteessa on järjetön epävarmuus kaikesta. Vastuun kantaminen on ammattipoliitikon työtä silloinkin, kun se on erityisen epämiellyttävää. Luulisi, että ikioman projektin vieminen loppuun olisi suorastaan kunniakysymys. Näin ei nyt kuitenkaan ole. 

Cameron ja Johnson ovat luopuneet. Populistipuolue UKIP:n puheenjohtaja Nigel Farage ilmoitti saavuttaneensa jo tavoitteensa ja haluaa nyt "elämänsä takaisin". Farage, joka on Lontoon Cityn entinen välittäjä, kuuluu yhtä lailla poliittiseen eliittiin. UKIP-johtajan toteutunut unelma Brexitistä puree kaikkein kipeimmin niihin, joilla ei ole taloudellisia puskureita. Moni heistä haluaisi varmasti olla Faragen tavoin vapaa valitsemaan, mitä elämällään tekee. 

Britannian tilanne toimii nyt varoittavana esimerkkinä ympäri maailmaa. Brexitiin johtanut kahtiajako oli kuitenkin muhinut jo pitkään, eikä tyytymättömyys poliittista järjestelmää kohtaan ole kärjistynyt vain Britanniassa. 

Uri Friedman kirjoitti hiljattain The Atlanticissa, että luottamus hallituksiin on romahtamassa ympäri maailmaa. Omat viiteryhmät koetaan luotettavammiksi kuin vaikkapa lehdistä luettu asiantuntijatieto, saati sitten poliitikkojen viestit. Poliittisella järjestelmällä ja perinteisillä instituutioilla on edelleen hallussaan muodollinen valta, mutta epämuodollinen vaikutusvalta vähenee.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Informaatio liikkuu ameebamaisena verkostona nopeasti yli valtioiden rajojen ja suojausten, se tiedetään. Algoritmit arpovat meille yhä enemmän lähinnä kaveripiirin suosimia analyyseja. Tiedon avoimuus ei kuitenkaan ole huono asia, päin vastoin. Sen kanssa pitää vain oppia uudet tavat toimia ja vakuuttaa. Yleensä teoilla vakuutetaan enemmän kuin retoriikalla, joka ei saa katetta. Uskon, että tällaisena aikana se on yhä enemmän totta. 

Se, miten poliittinen järjestelmä säilyttää luottamuksensa, riippuu vain siitä, miten hyvin se pystyy sopeutumaan globaaleihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja purkamaan tyytymättömyyden perimmäisiä syitä. Yksi niistä on yksinkertaisesti räikeä epätasa-arvo. Üllatüs!

Rahalla saa ja bussilla pääsee

En tajua, miksi Oxfordin bussimuseota ja sen yhteydessä toimivaa Morris Motors -museota ei mainosteta enemmän. Se sijaitsee vain kymmenen minuutin junamatkan päässä Oxfordista ja on kävijälle palkitseva kohde. Paitsi että vanhojen polkupyörien, ratikoiden, bussien ja Morris Motorsin autotehtaalta valmistuneiden autojen näkeminen on jo sinänsä kivaa, näyttely on hyvin taustoitettu ja informaatiota on paljon. 

Kun vaeltelin näyttelyssä, näin kaksi espanjalaista kovan luokan moottori-intoilijaa. He suunnilleen ryömivät näyttelyautojen alla. Erotin monta kertaa kiihkeästä dialogista sanan "componente". Jäin kiinni heidän tarkkailemisestaan, koska jossain vaiheessa toinen heppu väläytti "joo mä tiedän, tämmöisiä me ollaan" -tyyppisen hymyn. Tunnistin kiinnostuksen asteen, vaikka omat kohteeni ovat toiset. 

Oxfordin ensimmäinen joukkoliikenneväline oli hevosvetoinen raitiovaunu. Sen ensimmäinen linja avattiin 1. joulukuuta 1881 rautatieaseman ja Cowley Roadin välille. Seuraavalla vuosisadalla Oxfordin kaupunginvaltuusto jahkaili niin pitkään ratikoiden sähköistämisen kanssa, että lopulta paikallinen liikemies William Morris (sittemmin tunnettu myös Nuffieldin lordina) päätti lanseerata moottorikäyttöiset linja-autot. Ne korvasivat raitiovaunut vuonna 1914. 

Asun aika lähellä Gloucester Greenin bussiasemaa. Näyttelyssä opin, että se otettiin käyttöön vuonna 1935, kun viisi vuotta aiemmin perustettu bussiasema oli liian syrjäinen ja pieni. Sitä ennen Gloucester Greenin aukiolla pidettiin karjamarkkinoita. 

Opin myös, että Lontoon ja Oxfordin välinen vilkas bussiliikenne on alkanut 1920-luvulla. Itse käytän aina bussia (Oxford Tube) silloin harvoin, kun lähden Lontooseen. 

Morris Motorsin autotehtaiden perustajan eli edellämainitun William Morrisin (1877-1963) elämäntarina on kiinnostava. Hän aloitti bisneksensä korjailemalla polkupyöriä pienessä tiilirakennuksessa, koska pyörät ja pyöräily olivat hänen intohimojaan. Bisnes laajeni vähitellen moottoripyöriin, siitä autovuokraukseen ja lopulta uusien autojen valmistukseen. Kukapa ei tietäisi Morris Miniä tai Morris Minoria. Enpä tiennyt, että Morris Minor oli alun perin Morris Mosquito, mutta nimestä luovuttiin, kun joku tärkeä heppu (kukahan se nyt oli, en muista) ei pitänyt siitä. 

Nuffieldin lordi oli kova bisnesmoguli, mutta tunnettiin myös Guinnessin ennätyskirjaan saakka päätyneenä filantrooppina, joka lahjoitti rahaa erityisesti sairaaloille ja lääketieteelliseen tutkimukseen. Kyllä hän varallisuudestaan itsekin nautti. Vuonna 1926 hän osti golfkentän, koska miesvaltainen golfkerho ei ollut päästänyt hänen vaimoaan golfaamaan. 

Jos joskus eksyt lomailemaan Oxfordiin, suosittelen voimakkaasti bussimuseota ja Morris Motors -museota. 

Elitismin ansa

Yliopiston soutukisat Oxfordissa

Kun brittiläinen näyttelijä ja koomikko Stephen Fry aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa, opiskelutoveri raportoi hänelle elitistisen Oxbridgen sosiaalisesta kielimuurista. 

Tavallista valtion koulua käynyt lontoolainen opiskelija oli useamman viikon ajan yrittänyt selvittää, mitä tarkoitti "say gid". Sitä kuuli kaikkialla: "Say gid! That's jarst say gid!" Lopulta asia selvisi. Se oli ylemmän keskiluokan tapa lausua "So good, that's just so good".

Fry kirjoittaa, että vaikka Cambridge kuinka yrittäisi profiloitua puhtaasti akateemisiin ansioihin perustuvana instituutiona, yläluokkainen aksentti dominoi selvästi opiskelijoiden puheessa.

Oxbridge - Oxfordin ja Cambridgen yliopistoyhteisöt - edustaa Britanniassa monille suututtavaa ja pompöösiä elitismiä. Toimittaja Carole Cadwalladr kirjoittaa Observerissa (18.8.), että Oxbridge vain kasvattaa epäreiluutta ja epätasa-arvoa.

Cadwalladr on itse Oxfordin yliopiston kasvatti. Hän on taustaltaan tavalliset valtion koulut käynyt walesilainen, joka sai paikan Oxfordista 18-vuotiaana. Hän pääsi seuraamaan, millaisen itseluottamuksen rahan, sosiaalisen aseman ja yksityiskoulujen kolminaisuudella voi saavuttaa. Hän huomasi myös, miten Oxbridge tuottaa brittiläisen eliitin. Sieltä valmistuneet kansoittavat julkiset tehtävät ja asemat.

Olen parhaillaan vierailevana jatko-opiskelijana Oxfordin yliopistossa. Tuntuu kuin olisin päässyt takaoven kautta Tylypahkaan. Viihdyn, mutta olo on ristiriitainen. Opiskelijakortilla pääsee sisään paikkoihin, joihin muuten ei pääsisi. Vanhat rakennukset ja kaduilla soljuva kaksikymppisten BBC-aksentti tuottavat välillä epätodellisen olon.

Toisaalta on myös toinen Oxford. Morris Ministä ja autotehtaista tunnettu kaupunki, jonka asukkaat elävät yliopistoyhteisön sosiaalisesti ja fyysisesti hallitsevassa maisemassa. Jännite on selvä. Yliopisto on joskus viime vuosisadalla jopa ehdottanut, että autotehtaat heivattaisiin pois kaupungista. Tästä kahtiajaosta syntyy käsite "Town and Gown" - kaupunkilaiset ja viittajengi, joiden välisiä kahnauksia Peter Collison käy hyvin läpi pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan.

Istuin eräänä päivänä puistonpenkillä. Vieressäni istui kaksi kadunmiestä sätkää käärimässä. Tyylikkääseen tweed-takkiin ja tahrattomiin Niken tennareihin pukeutunut opiskelijanuorukainen pummasi miehiltä tulta. Miehet koettivat pummata vastineeksi pari penniä. Heppu pahoitteli vedoten opiskelijuuteensa. Herrat nauroivat karheasti. "Kyllähän me tiedämme, ettei opiskelijoilla rahaa ole", toinen totesi kuivakasti. Todistin viittajengin ja kaupunkilaisten kohtaamista par exellence.

Suomalaisena on helppo huokailla, ettei meillä sentään niin ja näin. On helppo olla ylpeä maksuttomasta koulutuksestamme ja suomalaista koulutusta suitsuttavista artikkeleista. Koulutus periytyy kuitenkin meilläkin. Tasa-arvoa lisäävistä toimenpiteistä huolimatta sosiaalinen tausta vaikuttaa koulutukseen hakeutumiseen.

Koulutuksen tasa-arvo on yksi tärkeimmistä asioista, jos halutaan estää sosiaalisia kahtiajakoja. En tiedä, miten Oxbridgen enemmistö lausuisi "so bad", mutta sanon suomeksi, että kaikki puheet lukukausimaksuista ja koulutuksesta säästämisestä ovat silkkaa typeryyttä.

***

Kirjoitus on julkaistu alun perin Huili-lehden numerossa 5/2013. Lehti ilmestyi juuri ja sen voi tilata täältä tai ostaa irtonumerona kirjakaupasta.

Tylypahka arjessa - kuvia Oxfordista

Tässä viime viikkojen elämää Oxfordissa kuvina. Viereisessä kuvassa on tämän viikon kirjastosaaliini. Jennifer Egania, Daniel Kahnemania, Malcolm Gladwellia ja vähän opintoihin liittyvää tavaraa kylmästä sodasta ja legitimiteetistä kansainvälisessä järjestelmässä. 

Rye!

Tänään löysin Wolvercoten markkinoilta ruisleipää ja avomaakurkun. Leivän rakenne ei ole tietenkään niin sitkas kuin haluaisin, mutta jälkiuunileivän kaltaista tiukkuutta on vaikeaa löytää oikeastaan mistään muualta kuin Suomesta. 

Manor Road Building

Päivisin vietän paljon aikaa kansainvälisen politiikan laitoksella (Department of Politics and International Relations), jossa siis olen vierailevana jatko-opiskelijana. Yliopistolla tapahtuu niin paljon, että täytyy estellä itseään kahmimasta liikaa seminaareja tai luentosarjoja. 

Pitsiverhot ja Dickens-juliste.

Yllä olevassa kuvassa luen Guardian Weekendista näyttelijä Steve Cooganin haastattelua. Coogan sanoo, ettei kestä ihmisiä, jotka katsovat kaikkea ivallisten lasien läpi. Kiinnostava heppu kaiken kaikkiaan. Aion pian mennä katsomaan Philomenan, jossa hän näyttelee. 

Hogwarts

Corpus Christi College, josta löytyy myös Tylypahkan ruokasali. Pottereita on siis kuvattu täällä. Labourin pomo Ed Miliband (mahdollinen Britannian tuleva pääministeri 2015) opiskeli täällä. 

Bodleian Libraryn yksi oviaukko. 

Lempiravintolani Kazbar Cowley Roadilla. 

Koti Banbury Roadilla.

Kämpiltä huristaa pyörällä nopeasti keskustaan, yliopistolle, Jerichoon tai Summertowniin. Jerichossa voi käydä elokuvissa, Summertownista olen löytänyt itselleni lähikirjaston.

Summertown Cycles. 

Täältä ostin käytettynä punaisen Raleigh Oakland -pyöräni. Olen noin kuukaudessa jo puhkaissut yhden renkaan, korjauttanut lokasuojanpidikkeen ja saanut kettingit sijoiltaan. Hyvin kuitenkin kulkee.

Raleigh Oakland - maantiekiitäjä.

Tätä kirjoittaessa kuulin, että Lou Reed on kuollut. R.I.P. Yksi aikakausi päättyi.

Kylmä sota ei tyhjene

Tänään aloitin Oxfordissa sen mitä olen odottanut eniten, eli luennoilla istumisen. Perjantai-aamupäivisin kuuntelen nyt parin kuukauden ajan eri luennoitsijoita aiheesta "International Relations in the Era of the Cold War". Tänään professori

Martin Ceadel puhui otsikolla "The Origins of the Cold War to 1953". 

 

Proffa kertoi itse olleensa 13-vuotias, kun Berliinin muuri pystytettiin. Itse olin 13-vuotias, kun se murrettiin. Nykyopiskelijoille (parikymppisille valmistumattomille) kylmä sota on selkeästi historiaa. John Lewis Gaddisin kirjan (The Cold War) esipuheessa todetaan samassa hengessä, että nykyopiskelijoille kylmä sota ei juuri eroa vaikkapa Peloponnesolaissotien käsittelemisestä.  

Suomalaiselle kylmä sota on loputtoman kiinnostava aihe, ainakin minulle. Kävin lainaamasta laitokseltani pari uutta kirjaakin, koska ajanjakso on oleellinen myös suomalaisen rauhanturvaamislainsäädännön historiaa käsittelevän väitöskirjatyöni kannalta. 

Professori Ceadel esitteli kolme kylmää sotaa ruotinutta koulukuntaa: traditionalistisen ("syytetään Neuvostoliittoa"), revisionistisen ("syytetään Yhdysvaltoja") ja post-revisionistisen (eklektisempiä tulkintoja ja erilaisten teorioiden yhdistelmiä). Viimeksi mainitussa kylmää sotaa on tulkittu muun muassa siitä näkökulmasta, että kumpikaan supervalta ei ollut sinänsä paha, mutta ymmärsivät toistensa aikomuksia väärin.

Voisin jaaritella Ceadelin luennosta loputtomiin, mutta en nyt rupea sentään tähän luentomuistiinpanojani purkamaan. Kylmä sota on aihe, joka ei tunnu tyhjenevän koskaan. 

Itse kuulun siihen sukupolveen, joka varttui aikuiseksi kylmän sodan jälkimainingeissa. Neuvostoliiton punakone katosi jääkiekkomatseista, YYA-sopimus purettiin ja Suomi haki Euroopan unionin jäsenyyttä.


PS. Lapsi aloitti koulun nelivuotiaana täällä Oxfordissa. Hän osaa laskea englanniksi kymmeneen ja sanoa muutamia asioita. Koulussa tuntuu olevan varsin yhteisöllinen meininki ja lapsi viihtyy. Eilen minua luultiin koulurakennuksen ovensuulla tosin erään japanilaisen pikkutytön äidiksi. 

PS2. Pyöräily alkaa sujua. Pidän luontevana vasemmanpuoleista liikennettä. Risteykset ovat kuitenkin kamalia. Jos lapsi on kyydissä, talutan pyörän tien yli. Oxford on niin kompakti, että kymmenessä minuutissa suhauttaa pyörällä vähän vaikka minne. 

Mitä Nelson Mandela tekisi?

Jos pitää nimetä esikuvia, Nelson Mandela on listan kärkipäässä. Esikuvat ovat kuitenkin vain kuvia. Näen ihailemani henkilöt pikemminkin esimerkkeinä, jotka rohkaisevat omaan toimintaan. Kuvainpalvonta on tyhjää ja kuten Nuuskamuikkunen totesi, ketään ei kannata ihailla liikaa. Muuten ei voi olla koskaan vapaa. 

Amerikkalainen toimittaja Richard Stengel kirjoittaa, että Nelson Mandela on aina tykännyt olla valokuvissa, koska hän tuntee kuvien vallan, mutta ei ole koskaan halunnut, että hänet nähdään pyhimyksenä. Stengel on amerikkalainen toimittaja, joka kiersi Mandelan matkassa vuosia osallistuessaan hänen elämäkertansa kirjoittamistyöhön. 

Stengel kuvaa Mandelaa modernin ajan sankariksi, joka on moniulotteinen, kuten kuka tahansa meistä. Hän on kansanmies, mutta pitää vaikutusvaltaisesta seurasta. Hän on avarasydäminen ja antelias, mutta laskee pennejä, kun ravintolassa täytyy tipata. Ja niin edelleen. 

Mandelan poikkeuksellinen karisma ja vaikutusvalta ovat epäilemättä osittain sisäsyntyisiä, mutta hänen toimintaansa ja elämänarvojaan ovat muokanneet myös ne olosuhteet ja kamppailut, joihin hän Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon aikana joutui. Vuodet vankilassa poliittisena toisinajattelijana veivät hänen elämänsä parhaat vuodet, mutta tekivät hänestä rauhallisen ja peräänantamattoman poliitikon, jollaisena hänet tunnetaan. 

Parilla ystävälläni on tapana tiukan paikan tullen kysyä itseltään "what would Madonna do?" Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana viljeltiin tiuhaan kysymystä "what would Pekka do?" 

Richard Stengelin muistiinpanoistaan ja kokemuksistaan rakentama kirja Nelson Mandela - Portrait Of An Extraordinary Man ei ole henkilökuva sanan perinteisessä merkityksessä. Pikemminkin se on "what would Nelson Mandela do" -tyyppinen ohjekirja kaikille, jotka joutuvat elämässään tiukkoihin paikkoihin. Keräsin tähän muutaman Mandelan luonnetta kuvaavan ohjenuoran. 

Mitä Nelson Mandela tekisi?

1) Mandela olisi rohkea, mutta se ei tarkoita pelon puuttumista. Rohkeus on tietoinen valinta. Voimme tehdä jotain siitä huolimatta, että pelkäämme. Nelson Mandela pelkäsi monia asioita, mutta opetteli hallitsemaan itsensä pelon hetkellä. Rohkeutta voi myös esittää. Lopulta se kuulemma muuttuu oikeaksi rohkeudeksi, tai itse asiassa se on jo sitä.

2) Mandela pitäisi pokan. Tämä liittyy edelliseen. Politiikassa ja missä tahansa tiukoissa neuvotteluissa pokan hallitseminen on hyvästä, vaikka sen takana tunteet mylläisivät kuin viimeistä päivää. 

3) Mandela pysyisi rauhallisena. Vaikka järkyttäviin tai ärsyttäviin uutisiin tekisi mieli reagoida heti, kannattaisi kuitenkin vähän odottaa. Sosiaalisen median aikakausi ei toki suosi hitautta ja harkintaa, mutta se on hyvästä. Kokonaisuutta ei näe heti, se piirtyy esiin vasta ensihätäännyksen laannuttua. 

4) Mandela uskaltaisi näyttää johtajuutensa. Johtajien tehtävä ei ole pelkästään johtaa, vaan myös antaa organisaationsa jäsenille se tunne, että se on johdettu. Se tarkoittaa sitä, että johtaja uskaltaa astua eturiviin, mutta ottaa vastuuta myös niistä asioista, joilla ei niitetä kiitoksia ja pääntaputuksia. Johtajan kannattaa myös näyttää johtajalta. Se on ulkomusiikillinen seikka, mutta vaikuttaa vastaanottoon.  

5) Mandela uskaltaisi muuttaa mieltään. Kun olosuhteet ympärillä muuttuvat, pitäisi olla rohkeutta tarkistaa myös oma kantansa asioihin. Stengelin mukaan Mandelalla on ollut kyky muuttaa katsantokantaansa, jos joku asia näytti vääjäämättömältä. Se on toki yleistä viisautta, mutta esimerkiksi politiikassa aika harvinaista. Kiveen hakatut ohjelmat ja kerran vaalikoneisiin ruksitut rastit puristavat poliitikkojen päitä turhan usein. 

6) Mandela osaisi johtaa myös takaa. Se tarkoittaa symbolista valtaa, mielipidevaltaa ja vallan jakamista. Se tarkoittaa myös, että uskaltaa pyytää apua itseään osaavammilta ja rakentaa yhteisön, jonka jäsenien erilaiset taidot  tunnistetaan ja otetaan käyttöön. 

7) Mandela pitäisi kiinni perusarvoistaan. Politiikassa on paljon asioita, joista on neuvoteltava ja tahkottava kompromisseja. Kannattaa pitää kiinni kuitenkin niistä arvoista, joiden rikkominen vie lopullisesti yöunet. Mandelalle tinkimätön perusarvo on ollut ihmisen taustasta riippumattomat tasa-arvoiset oikeudet kaikille. Melkein kaikki muu on sitten taktiikkaa, kuten Stengel kirjoittaa. 

8) Mandela näkisi hyvän muissa. Mandela uskoo, että kun pyrkii näkemään toisen ihmisen hyvät puolet, ne vahvistuvat. Mandela vietti suuren osan elämästään vankilassa ja häntä kohdeltiin kurjasti. Siitä huolimatta hän uskoo tähän periaatteeseen. Kun Mandelasta tuli presidentti, hän solmi ensitöikseen hyvät suhteet entisiin sortajiinsa. 

9) Mandela pitäisi vastustajat lähellä. Mandelakin oli lukenut Sun-Tzun Sodankäynnin taidon. Se on hilpeä taktiikan mestariteos, jossa annetaan muun muassa neuvoja, joissa ärtynyttä vihulaista täytyy ärsyttää lisää. Siinä neuvotaan myös pitämään vastustajat lähellä. Silloin heitä voi oppia tuntemaan ja ennakoimaan paremmin.

10) Mandela uskaltaisi olla tylsä. Jonkun poliittisen tilaisuuden jälkeen Mandela oli saanut palautetta yleisössä istuneelta naiselta, jonka mielestä hänen puheensa oli ollut tylsä. Mandela ajattelee, että joskus on parempi olla uskottava, pysyä asiassa ja olla jopa vähän tylsä kuin roiskia tulenpalavia ja provosoivia mielipiteitään kohti yleisöä. 

Kirjassa oli paljon muutakin ja periaatteessa noissa neuvoissa ei ole mitään uutta. Halusin kuitenkin kirjoittaa ne tähän blogiin. Ehkä kertaan ne aina kun joku asia risoo liikaa. 

Pala nousee kurkkuun, kun ajattelen Mandelaa, Martin Luther Kingia, Anna Politkovskajaa tai ketä tahansa, joka on uskaltanut toimia rohkeimmalla mahdollisella tavalla pelosta huolimatta. En halua ihailla heitäkään liikaa, mutta kyllähän heidän kaltaisiaan ajattelemalla saa vähän voimaa tehdä jotain joskus itsekin. 

PS. Puhkaisin Raleighistani renkaan ajettuani sillä viikon. Summertown Cycles -kaupan heput antoivat kaupan päälle myös uuden ulkorenkaan. Pyöräkaupassa on muutenkin hyvä meininki. 

PS2. Kävin katsomassa Oxfordin New Theatressa Agatha Christien kirjaan perustuvan The Mousetrapin. Kiitos Jennille ja Hannalle seurasta! Britit rapsuttelivat esityksen aikana sipsipussejaan ja joivat drinkkejään. Oli rento meno. Arvasin tosin murhaajan puolessa välissä. Tai ehkä muistin sen.