Brexit-äänestys laukaisi ikiaikaisen ansan

Aloitin tämän blogin muutama vuosi sitten Oxfordissa. Opiskelin siellä vuoden kansainvälistä politiikkaa vierailevana jatko-opiskelijana. Sen jälkeen palasin hetkeksi Suomeen, mutta nyt olen taas saarella EU-maahanmuuttajana. Työskentelen Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkönä.

Kirjoitin aikoinaan Oxfordissa muun muassa brittiläisen yhteiskunnan elitismistä, jota oli Oxfordissa aika vaikeaa olla huomaamatta. En olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että kuilu eliitin ja kansan välillä voisi johtaa näin lyhyessä ajassa tällaiseen sotkuun, mitä nyt Brexit-äänestyksen jälkeen saamme seurata. 

Brexit-kaaoksen kolme isoa Tory-nimeä on juurikin maineikkaan Oxfordin ylipiston kasvatteja: David Cameron, Boris Johnson ja Michael Gove. Sosiaalisessa mediassa on irvailtu, että maata on johdettu samoilla metodeilla kuin opiskelijapolitiikkaa. Se on tosin tässä tilanteessa loukkaavaa vain opiskelijapolitiikan toimijoita kohtaan.

Koulutustausta vaikuttaa Britanniassa aivan suhteettomasti siihen, kuka pääsee päättämään maan asioista. Enkä nyt tarkoita sitä, onko käynyt yliopiston vai ei, vaan sitä, minkä yliopiston on käynyt. Suomalaista Lepikon torppa –mallia ei tässä yhteiskunnassa kauheasti sovelleta. 

Kirjailija ja psykoterapeutti Nick Duffel kirjoitti The Guardianissa kiinnostavasti siitä, millainen vaikutus päättäjien koulutustaustalla on siihen, miten maa makaa. Hän argumentoi, että eliitin tapa lähettää lapsensa hyvin nuorina yksityisiin sisäoppilaitoksiin tuottaa maalle huonoja johtajia. Duffelin mukaan etuoikeutettujen lasten hylkäämiskokemus on henkisesti niin rankka, että se saa heidät ottamaan epätervettä etäisyyttä tunteisiinsa ja rakentamaan persoonansa ympärille suojakuoren, joka rajoittaa heidän elämäänsä myös myöhemmällä iällä. Tämä kaikki heijastuu sitten myös politiikkaan.

Duffelin teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia. Totuus kuitenkin on, että kansalaisilla ei ole aikaa, varaa eikä luultavasti haluakaan miettiä johtajiensa yksilöpsykologiaa. He haluavat töitä, leivän pöytään, vuokrat maksettua, nopean pääsyn terveydenhuollon palveluihin ja hyvät koulut lapsilleen. Nämä kaikki ovat aiheita, joilla Leave-kampanja pelasi.

Kansalliseen terveydenhuoltojärjestelmään luvattiin kaataa rahaa, kunhan vain äänesti ei Euroopan unionille. Palvelujärjestelmää tukkivien maahanmuuttajien tulon piti ehtyä, kunhan äänesti ei EU:lle. Rajavalvonnan luvattiin paranevan, kunhan sanottiin ei EU:lle. Kaiken piti olla paremmin, kunhan hylättiin EU. 

Kansakunnan Brexit-krapula alkoi äänestystä seuraavana päivänä. Hiljalleen myös Leave-kampanjan lupaukset osoittautuivat katteettomiksi kupongeiksi. Moni on katunut sosiaalisessa mediassa näyttävästi ei-ääntään. 

Leave-kampanjan yksi slogan rummutti, että Britannian täytyy ottaa kontrolli takaisin. No, nyt Ranskan presidenttiehdokas Alain Juppé on jo tarjonnut sitä toteamalla, että Calaisissa oleva rajatarkastuspiste joutaa takaisin Doveriin. Tästäkin Remain-kampanja puhui etukäteen jo kampanjavaiheessa, mutta se tyrmättiin pelonlietsonnaksi. Se taas johtui siitä, että myös Remain-kampanja sortui välillä vellomaan enemmän Brexitin negatiivisissa seurauksissa kuin sen manifestoimisessa, mitä positiivisia vaikutuksia EU-jäsenyys on maalle ja sen kansalaisille tuonut. 

Mutta voiko Brexitistä syyttää vain valjua kampanjaa? Ei.

John Harris summasi hyvin The Guardianin artikkelissa, mistä kansanäänestyksen jakautumisessa pohjimmiltaan oli kyse: pettyneen kansan ja itseriittoisen, omassa Westminster-todellisuudessaan elävän eliitin kahtiajaosta. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock, että tasa-arvokuilun havaitsee. Näyttää kuitenkin olevan ylivoimaisen vaikeaa löytää poliittisesta eliitistä sellainen Sherlock, joka osaisi vetää tilanteesta poliittisia johtopäätöksiä ja yrittää toimeenpanna isompaa rakenteellista muutosta. Aloittaa voisi vaikka koulutusjärjestelmän reformoimisesta. Suurin haaste on yksilön koko elämään ja kaikkiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin vaikuttavan luokkayhteiskunnan purkaminen.

Surullisinta tämänhetkisessä tilanteessa on järjetön epävarmuus kaikesta. Vastuun kantaminen on ammattipoliitikon työtä silloinkin, kun se on erityisen epämiellyttävää. Luulisi, että ikioman projektin vieminen loppuun olisi suorastaan kunniakysymys. Näin ei nyt kuitenkaan ole. 

Cameron ja Johnson ovat luopuneet. Populistipuolue UKIP:n puheenjohtaja Nigel Farage ilmoitti saavuttaneensa jo tavoitteensa ja haluaa nyt "elämänsä takaisin". Farage, joka on Lontoon Cityn entinen välittäjä, kuuluu yhtä lailla poliittiseen eliittiin. UKIP-johtajan toteutunut unelma Brexitistä puree kaikkein kipeimmin niihin, joilla ei ole taloudellisia puskureita. Moni heistä haluaisi varmasti olla Faragen tavoin vapaa valitsemaan, mitä elämällään tekee. 

Britannian tilanne toimii nyt varoittavana esimerkkinä ympäri maailmaa. Brexitiin johtanut kahtiajako oli kuitenkin muhinut jo pitkään, eikä tyytymättömyys poliittista järjestelmää kohtaan ole kärjistynyt vain Britanniassa. 

Uri Friedman kirjoitti hiljattain The Atlanticissa, että luottamus hallituksiin on romahtamassa ympäri maailmaa. Omat viiteryhmät koetaan luotettavammiksi kuin vaikkapa lehdistä luettu asiantuntijatieto, saati sitten poliitikkojen viestit. Poliittisella järjestelmällä ja perinteisillä instituutioilla on edelleen hallussaan muodollinen valta, mutta epämuodollinen vaikutusvalta vähenee.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Informaatio liikkuu ameebamaisena verkostona nopeasti yli valtioiden rajojen ja suojausten, se tiedetään. Algoritmit arpovat meille yhä enemmän lähinnä kaveripiirin suosimia analyyseja. Tiedon avoimuus ei kuitenkaan ole huono asia, päin vastoin. Sen kanssa pitää vain oppia uudet tavat toimia ja vakuuttaa. Yleensä teoilla vakuutetaan enemmän kuin retoriikalla, joka ei saa katetta. Uskon, että tällaisena aikana se on yhä enemmän totta. 

Se, miten poliittinen järjestelmä säilyttää luottamuksensa, riippuu vain siitä, miten hyvin se pystyy sopeutumaan globaaleihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja purkamaan tyytymättömyyden perimmäisiä syitä. Yksi niistä on yksinkertaisesti räikeä epätasa-arvo. Üllatüs!