Hätäseksiä ja humanitarismia - YK-operaatioiden arkea 90-luvulla

Vihdoin luin jo vuonna 2004 ilmestyneen kohukirjan Emergency Sex (And Other Desperate Measures). Se kertoo Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaamisoperaatioista 90-luvulla ja sen on kirjoitanut kolme siviiliä omien kokemustensa pohjalta.

Tämän avoimen ja kuohuttaneen tilityksen kirjoittaneet Kenneth Cain (juristi), Heidi Postlewait (sihteeri) ja Andrew Thomson (lääkäri) työskentelivät  pari vuosikymmentä sitten YK:n humanitaarisissa operaatioissa Kambodžassa, Somaliassa, Haitissa, Ruandassa, Bosniassa ja Liberiassa. 

Kirja oli ilmestyessään niin polttavaa kamaa, että väitetään, että YK:n apulaispääsihteerinä 1990-luvulla toiminut Kofi Annan halusi kieltää sen.  Kirjassa kritisoidaan voimakkaasti YK:ta ja erityisesti Annanin roolia Ruandan kansanmurhan ollessa käynnissä. Annan on myöhemmin itsekin myöntänyt, että Ruandan YK-operaatio on hänen uransa suurin epäonnistuminen. 

Terävin kritiikki kohdistuu paitsi YK:n kyvyttömyyteen puuttua kansanmurhiin, myös operaatioissa toimivien siviilien puutteelliseen turvallisuuteen. Korruptiovihjauksiakin sivuilta löytyy. 

Omasta mielestäni kirjan YK-kritiikki on kuitenkin vain yksi ulottuvuus. Kiinnostavasti rakennettu muistelmateos on pikemminkin kolmen idealistisen ihmisen kasvutarina, joka punoutuu mailman konfliktialueilla. 

Kun operaatioiden arki lyö silmille, huolella ja innolla rakennetut maailmanparannusilluusiot särkyvät, ja pettymys sekä omiin mahdollisuuksiin että kansainväliseen rauhanturvaamisorganisaatioon kasvaa. Samalla todellisuutta kuitenkin värittävät adrenaliini, kattoterasseilla expat-piireissä naukkaillut drinkit, satunnaiset suhteet ja myös kirjan nimeenkin päätynyt “hätäseksi”. Etenkin Postlewaitin kirjoittamissa osuuksissa ihmissuhteiden ja fyysisten tarpeiden kuvaukset nousevat korostetusti etualalle. 

Kirja on kriittinen ja röyhkeäkin, mutta ei kuitenkaan lohduton, mitä Yhdistyneiden kansakuntien rauhanpyrkimyksiin tulee. Vaikka todellisuus ei koskaan ole lähelläkään sloganeita ja virallisesti lausuttuja tavoitteita, kyynisyys ei lopulta ole kirjoittajienkaan vaihtoehto. 

Oli mielenkiintoista lukea kirja juuri nyt, kun kritiikki YK:n Syyriaan suuntautuvaan humanitaariseen avustustyöhön on noussut esiin. The Guardian -lehden selvitysten mukaan Syyriaan kohdennetun humanitaarisen avustusbudjetin varoja valuu presidentti Assadin hallintoa lähellä oleville tahoille, joita löytyy myös Yhdysvaltojen ja EU:n pakotelistoilta. YK:n edustajat ovat puolustautuneet YK:n puolueettomuudella ja sillä, että järjestön ensisijainen velvollisuus on pyrkiä auttamaan siviilejä. Kriitikoiden mukaan YK:lla on kuitenkin jatkuvasti vaara tehdä liian pitkälle meneviä kompromisseja.

YK:n toiminnan läpinäkyvyys on välttämätöntä. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että operaatioiden arjesta kertovia kirjoja ei kielletä, ja että Guardianin selvitysten tyyppisiä juttuja julkaistaan. On selvää, että YK:n kokoisessa koneistossa on paljon ongelmia, harmaita alueita ja väärinkäytöksiäkin. Ne eivät kuitenkaan poista tarvetta järjestön olemassaololle.

Emergency Sex tarjoaa kiinnostavan tirkistelyaukon 1990-luvun operaatioiden arkeen, hyvässä ja pahassa. Lukiessa miettii väkisinkin, miten oma pää olisi kestänyt esimerkiksi Ruandassa tai Bosniassa. 

Kiitän tästä lukusuosituksesta sarjakuvaneuvos Johanna Rojolaa ja suosittelen puolestani eteenpäin!

Näköalaton sukupolvi syntyy välinpitämättömyydestä

Maailmanlaajuinen nuorisotyöttömyys on nousussa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Näin todetaan Kansainvälisen työjärjestön (ILO) juuri julkaistussa raportissa. Myös työssäkäyvien nuorten köyhyys lisääntyy. Ongelma koskee erityisesti hauraita ja kehittyviä valtioita. Kehittyneissä maissa tilanne on vakaampi, mutta ei ongelmaton. Kokonaisuudessaan nuorten kasvava työttömyys ei ole vain surullista, vaan myös vaarallista.

Kun osattomuus ja köyhyys kasvavat, kasvaa myös niiden ihmisten määrä, joilla ei ole lopulta mitään menetettävää. Näin kylvetään maaperää myös turhautumiselle, levottomuuksille, vihalle ja konflikteille. Olen sanonut ja kirjoittanut tämän niin monta kertaa, että tuntuu tyhmältä. Kaikki tietävät tämän ja sen loputon toistaminen tuntuu älyttömältä. Silti sitä on tehtävä.

ILO:n selvityksen mukaan työttömien nuorten määrä nousee globaalilla tasolla puolella miljoonalla ja on kokonaisuudessaan noin 71 miljoonaa henkilöä tänä vuonna. Kansainvälisen yhteisön sinänsä kunnioitettavat globaalit tavoitteet köyhyyden poistamiseksi vuoteen 2030 mennessä karkaavat tällä menolla hyvin kauas.

Nuorten työttömyys ja köyhyys jakautuvat epätasaisesti paitsi maantieteellisesti, myös sukupuolten välillä. Suurin köyhyysriski on hauraassa tai kehittyvässä maassa asuvalla nuorella naisella.

Elämme siis maailmassa, jossa nuorilla ihmisillä on suurin köyhyysriski. Siis niillä ihmisillä, joiden pitäisi paitsi elää nykyisten ongelmien ja riskien (ilmastonmuutos, taloudellinen epävakaus, konfliktit, globaali pakolaisuus) kanssa, myös osallistua niiden hallintaan ja ratkaisemiseen. Epäreilua ja suututtavaa. Sukupolvien välinen tasa-arvo kaikuu vain kabineiteissa ja rahisee raporteissa.

Nuorten työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus kasvattavat myös pakolaisuutta. ILO:n raportin mukaan työttömyyden ja köyhyyden kasvu ovat avainsyitä, miksi nuori ihminen päättää lähteä omasta maastaan etsimään parempia elinmahdollisuuksia.

Euroopan valtioissa puhutaan maahanmuuton ja pakolaisuuden yhteydessä paljon vetovoimatekijöistä. Paljon tärkeämpää ja oleellisempaa olisi puhua globaaleista työntötekijöistä, jotka ajavat ihmiset pois kodeistaan ja kotimaistaan, kun tulevaisuus ei tarjoa juuri minkäänlaisia vaihtoehtoja mielekkäälle elämälle. Meillä kaikilla on vain tämä ainoa elämä.

Yksi oleellinen tekijä työllistymiselle on koulutusmahdollisuudet, niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin valtioissa. Tällä hetkellä on yhä enemmän nuoria, jotka jäävät sekä työelämän että koulutuksen ulkopuolelle. Sanomattakin on selvää, että tällaisen nuoren syrjäytymisriski on valtava. Syrjäytynyt elämä tulee myös konkreettisesti kalliiksi - paitsi inhimillisesti, myös kansantaloudellisesti. Tämä on suuri ongelma myös kehittyneissä maissa, sillä huolimatta verrattain hyvistä koulutusmahdollisuuksista työelämä voi silti jäädä nuoren ulottumattomiin. Myös hyvin koulutetut nuoret ihmiset saattavat lähettää jopa satoja työhakemuksia, eivätkä silti pääse edes työhaastatteluun.

Yhdistyneet kansakunnat on asettanut paljon kunnianhimoisia tavoitteita globaalin köyhyyden poistamiseksi. Lapset ja nuoret pitäisi nostaa nyt etualalle. ILO:n raportissa todetaan, että nuorten työllisyyden ja tulokehityksen parantaminen sekä oikeanlainen sosiaalipolitiikka ovat elintärkeitä kestävien yhteiskuntien rakentamiseksi.

Kehitysyhteistyömäärärahoja ei pidä leikata, vaan kasvattaa ja kohdentaa oikein. Esimerkiksi kehitysmaiden veronkantokapasiteetin tukeminen ja koulutussektorin petraaminen auttavat näiden maiden nuoria erittäin konkreettisella tavalla.

Pystymme kyllä parempaan, kyynisyys ja toimettomuus eivät ole ratkaisuja. Että tällaisia terveisiä neukkareihin ja huippukokouksiin täältä Lontoosta!

Brexit-äänestys laukaisi ikiaikaisen ansan

Aloitin tämän blogin muutama vuosi sitten Oxfordissa. Opiskelin siellä vuoden kansainvälistä politiikkaa vierailevana jatko-opiskelijana. Sen jälkeen palasin hetkeksi Suomeen, mutta nyt olen taas saarella EU-maahanmuuttajana. Työskentelen Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkönä.

Kirjoitin aikoinaan Oxfordissa muun muassa brittiläisen yhteiskunnan elitismistä, jota oli Oxfordissa aika vaikeaa olla huomaamatta. En olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että kuilu eliitin ja kansan välillä voisi johtaa näin lyhyessä ajassa tällaiseen sotkuun, mitä nyt Brexit-äänestyksen jälkeen saamme seurata. 

Brexit-kaaoksen kolme isoa Tory-nimeä on juurikin maineikkaan Oxfordin ylipiston kasvatteja: David Cameron, Boris Johnson ja Michael Gove. Sosiaalisessa mediassa on irvailtu, että maata on johdettu samoilla metodeilla kuin opiskelijapolitiikkaa. Se on tosin tässä tilanteessa loukkaavaa vain opiskelijapolitiikan toimijoita kohtaan.

Koulutustausta vaikuttaa Britanniassa aivan suhteettomasti siihen, kuka pääsee päättämään maan asioista. Enkä nyt tarkoita sitä, onko käynyt yliopiston vai ei, vaan sitä, minkä yliopiston on käynyt. Suomalaista Lepikon torppa –mallia ei tässä yhteiskunnassa kauheasti sovelleta. 

Kirjailija ja psykoterapeutti Nick Duffel kirjoitti The Guardianissa kiinnostavasti siitä, millainen vaikutus päättäjien koulutustaustalla on siihen, miten maa makaa. Hän argumentoi, että eliitin tapa lähettää lapsensa hyvin nuorina yksityisiin sisäoppilaitoksiin tuottaa maalle huonoja johtajia. Duffelin mukaan etuoikeutettujen lasten hylkäämiskokemus on henkisesti niin rankka, että se saa heidät ottamaan epätervettä etäisyyttä tunteisiinsa ja rakentamaan persoonansa ympärille suojakuoren, joka rajoittaa heidän elämäänsä myös myöhemmällä iällä. Tämä kaikki heijastuu sitten myös politiikkaan.

Duffelin teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia. Totuus kuitenkin on, että kansalaisilla ei ole aikaa, varaa eikä luultavasti haluakaan miettiä johtajiensa yksilöpsykologiaa. He haluavat töitä, leivän pöytään, vuokrat maksettua, nopean pääsyn terveydenhuollon palveluihin ja hyvät koulut lapsilleen. Nämä kaikki ovat aiheita, joilla Leave-kampanja pelasi.

Kansalliseen terveydenhuoltojärjestelmään luvattiin kaataa rahaa, kunhan vain äänesti ei Euroopan unionille. Palvelujärjestelmää tukkivien maahanmuuttajien tulon piti ehtyä, kunhan äänesti ei EU:lle. Rajavalvonnan luvattiin paranevan, kunhan sanottiin ei EU:lle. Kaiken piti olla paremmin, kunhan hylättiin EU. 

Kansakunnan Brexit-krapula alkoi äänestystä seuraavana päivänä. Hiljalleen myös Leave-kampanjan lupaukset osoittautuivat katteettomiksi kupongeiksi. Moni on katunut sosiaalisessa mediassa näyttävästi ei-ääntään. 

Leave-kampanjan yksi slogan rummutti, että Britannian täytyy ottaa kontrolli takaisin. No, nyt Ranskan presidenttiehdokas Alain Juppé on jo tarjonnut sitä toteamalla, että Calaisissa oleva rajatarkastuspiste joutaa takaisin Doveriin. Tästäkin Remain-kampanja puhui etukäteen jo kampanjavaiheessa, mutta se tyrmättiin pelonlietsonnaksi. Se taas johtui siitä, että myös Remain-kampanja sortui välillä vellomaan enemmän Brexitin negatiivisissa seurauksissa kuin sen manifestoimisessa, mitä positiivisia vaikutuksia EU-jäsenyys on maalle ja sen kansalaisille tuonut. 

Mutta voiko Brexitistä syyttää vain valjua kampanjaa? Ei.

John Harris summasi hyvin The Guardianin artikkelissa, mistä kansanäänestyksen jakautumisessa pohjimmiltaan oli kyse: pettyneen kansan ja itseriittoisen, omassa Westminster-todellisuudessaan elävän eliitin kahtiajaosta. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock, että tasa-arvokuilun havaitsee. Näyttää kuitenkin olevan ylivoimaisen vaikeaa löytää poliittisesta eliitistä sellainen Sherlock, joka osaisi vetää tilanteesta poliittisia johtopäätöksiä ja yrittää toimeenpanna isompaa rakenteellista muutosta. Aloittaa voisi vaikka koulutusjärjestelmän reformoimisesta. Suurin haaste on yksilön koko elämään ja kaikkiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin vaikuttavan luokkayhteiskunnan purkaminen.

Surullisinta tämänhetkisessä tilanteessa on järjetön epävarmuus kaikesta. Vastuun kantaminen on ammattipoliitikon työtä silloinkin, kun se on erityisen epämiellyttävää. Luulisi, että ikioman projektin vieminen loppuun olisi suorastaan kunniakysymys. Näin ei nyt kuitenkaan ole. 

Cameron ja Johnson ovat luopuneet. Populistipuolue UKIP:n puheenjohtaja Nigel Farage ilmoitti saavuttaneensa jo tavoitteensa ja haluaa nyt "elämänsä takaisin". Farage, joka on Lontoon Cityn entinen välittäjä, kuuluu yhtä lailla poliittiseen eliittiin. UKIP-johtajan toteutunut unelma Brexitistä puree kaikkein kipeimmin niihin, joilla ei ole taloudellisia puskureita. Moni heistä haluaisi varmasti olla Faragen tavoin vapaa valitsemaan, mitä elämällään tekee. 

Britannian tilanne toimii nyt varoittavana esimerkkinä ympäri maailmaa. Brexitiin johtanut kahtiajako oli kuitenkin muhinut jo pitkään, eikä tyytymättömyys poliittista järjestelmää kohtaan ole kärjistynyt vain Britanniassa. 

Uri Friedman kirjoitti hiljattain The Atlanticissa, että luottamus hallituksiin on romahtamassa ympäri maailmaa. Omat viiteryhmät koetaan luotettavammiksi kuin vaikkapa lehdistä luettu asiantuntijatieto, saati sitten poliitikkojen viestit. Poliittisella järjestelmällä ja perinteisillä instituutioilla on edelleen hallussaan muodollinen valta, mutta epämuodollinen vaikutusvalta vähenee.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Informaatio liikkuu ameebamaisena verkostona nopeasti yli valtioiden rajojen ja suojausten, se tiedetään. Algoritmit arpovat meille yhä enemmän lähinnä kaveripiirin suosimia analyyseja. Tiedon avoimuus ei kuitenkaan ole huono asia, päin vastoin. Sen kanssa pitää vain oppia uudet tavat toimia ja vakuuttaa. Yleensä teoilla vakuutetaan enemmän kuin retoriikalla, joka ei saa katetta. Uskon, että tällaisena aikana se on yhä enemmän totta. 

Se, miten poliittinen järjestelmä säilyttää luottamuksensa, riippuu vain siitä, miten hyvin se pystyy sopeutumaan globaaleihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja purkamaan tyytymättömyyden perimmäisiä syitä. Yksi niistä on yksinkertaisesti räikeä epätasa-arvo. Üllatüs!